Etusivu » Muistelmia

Muistelmia

Riemuylioppilaan tervehdyksen toi Linnankosken lukion lakkiaisiin 30.5.  professori Juhani Laurinkari:

 

Hyvä juhlayleisö, entiset ja nykyiset linnankoskelaiset

– vanhat kreikkalaiset tapasivat sanoa toisilleen panta rei
– aika rientää ja palaa säännöllisin väliajoin alkupisteeseensä.
Menneisyys saavuttaa nykyhetken. Näin tunnen nyt itsekin,
kun katson tuttuja kasvoja 50 vuoden takaa ja muistelen,
miltä tuntui tuolloin omissa ylioppilasjuhlissa.

Tuntuu, kuin ympyrä olisi sulkeutunut ja olisin pitkän matkan
jälkeen tullut takaisin.  Muistot heräävät.
Näen tutun pihan, jonka poikki juoksimme voimistelusalille
suunnistuskilpailun jälkeen kevein jaloin,
toisin kuin nykyisin tapahtuisi. Palautan mieleeni tunnelman,
kun saimme painaa ylioppilaslakin päähämme.

Aika on väistämättä jättänyt jälkensä niin ajatuksiimme kuin
tunteisiimmekin. Ehkä myös tulkintamme menneisyydestä
ovat ajan mittaan irtautuneet todellisuudesta.
Emme enää ole kuten silloin nuoria, joille elämä oli täynnä paitsi haasteita myös mahdollisuuksia. Olimme rantautuneet, ehkä
usein yllättyneinäkin orastavan aikuisuuden äärelle.
Emme tuolloin voineet arvata, mitä elämä toisi tullessaan.
Emme tienneet sitä, mitä nyt tiedämme.
Elämänpolkumme ovat olleet erilaisia; osan meistä
ne ovat johtaneet hyvinkin kauas merten taakse.
Viimeisinkin meistä on muutama kuukausi sitten siirtynyt,
kuten nykyisin niin kauniisti muotoillaan, vanhuuseläkkeelle.

Vaikka emme tiedäkään paljoa toistemme elämänkulusta
kirjoitusten jälkeen, yhteenkuuluvuuden tunne on silti konkreettista. Erilaisuudestamme huolimatta olemme aikoinaan muodostaneet
yhteisön, johon kuuluminen on ollut tärkeää.
Olemme näinä vuosina menettäneet joitakin luokkatovereistamme,
jolloin olemme kokeneet yhteyden murtuneen, mutta silti olemme aina tavoittaneet tunteen samassa joukossa seisomisesta.

Peilaan tätä kokemustani ajatellen teitä, nyt valmistuvia
nuoria kollegojamme. Tekin haette paikkaanne tässä
muuttuvassa maailmassa sekä suuntaa ja mielekkyyttä elämällenne.
Asetatte itsellenne tavoitteita ja ihanteita.
Näette mahdollisuuksia ja haasteita – kohtaatte mahdollisesti kovaa ja armotontakin kilpailua. Koette ehkä myös yksinäisyyttä ja
epäonnistumisen tunteita.
Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, vaikka kielteisten
tunteiden keskellä sitä on joskus vaikea nähdä.

Meillä on ollut oikeus kouluttautua ja saada hyvä
perusta elämällemme. Olemme saaneet tutustua toisiimme kouluyhteisössämme niin hyvin kuin se vain on mahdollista ja
samalla oppineet luottamaan siihen, että emme ole yksin.
Olemme osa yhteisöä, jonka jäsenten välillä on yhteenkuuluvuus.
Toivon, että itsekukin osaamme arvostaa tämän
yhteisöllisyyden tuomaa virettä.

Teillä, nuoret ylioppilaat, on nyt takananne vuosien kokemus tästä perinteisestä kouluyhteisöstämme.
Saamme olla ylpeitä opinahjostamme.
Voimme muistella vuosien saatossa siellä vaikuttaneita,
legendaarisia opettajapersoonallisuuksia tai sitä,
miten itsekukin muutuimme luokalta toiselle siirtyessämme.
Koulumme on osa kulttuuriperintöämme, porvoolaisuutta
– sitä ei meiltä oteta pois. Se antakoon meille intoa
siirtää omia traditioitamme ja kokemuksiamme elämämme tärkeille henkilöille.
Olkaamme kiitollisia siitä, että meillä on mitä siirtää,
sillä kaikki mitä lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.
Elämämme merkitys paljastuu karuudessaan tai rikkaudessaan
juuri siinä, miten olemme tukeneet toisiamme ja iloinneet yhdessä.
Tunnen tässä suhteessa alamittaisuutta,
toisaalta ehkä se onkin merkki, siitä ettei kaikkea silti ole menetetty.
Aina voi yrittää uudelleen ja uudelleen.

Uudet koulumme ylioppilaat: Panta rei, teidän kierroksenne on alkanut!

___________________________________________________________________________________________________________

Kari Tuomi: ERÄS KÄYNTI CAFE ANGORASSA 1960-LUVULLA

Olin matemaattisten aineiden tuntiopettajana Porvoon yhteislyseossa sankariaikana eli 1960-luvulla. Koulua pidettiin kuutena päivänä viikossa. Viikkotunteja oli jonkun verran yli kaksikymmentä, siis paljon enemmän kuin J L Runebergilla, jonka opetusvelvollisuus oli muistaakseni viisi viikkotuntia.

Inhimillisistä tuntimääristä johtui, että rehtorilla oli hankaluuksia saada opettajien lukujärjestykset tiiviiksi, siis tunnit peräkkäin. Väliin tuli pakosti hyppytunteja. Tämä ei pahemmin haitannut, sillä aikaa jäi sopivasti tuntien valmisteluun, opetusvälineistön hoitoon ja kokeiden korjaukseen. Silloin kuului asiaan, että opettaja oli palkkansa ja virkavalansa velvoittamana opettajana koko valveillaoloaikansa.. Kaikki opettajan työt sisältyivät palkkaan, siis mistään erityistehtävistä ei maksettu mitään. Tämä oli sikälikin kätevää, että palkan osasi jokainen laskea myös itse.

Olinpa taas kerran hyppytunnillani kerännyt seuraavan laboratoriotunnin välineistön ja käynyt hakemassa Alkosta puhdasta etanolia esterin valmistukseen. Opettajahuoneeseen tullessani alkoi kahvituttaa. Kun elettiin sankariaikaa, ei kahvinkeitintä ollut vielä keksitty. Kahville piti lähteä kaupungille. Katselin ympärilleni etsien seuraa käynnilleni Cafe Angorassa, joka oli suunnilleen nykyisen Citymarketin pysäköintiaukon kohdalla. Ketään ei ollut näkyvissä, joten menin opettajien tupakkahuoneeseen. Siellä olikin Soinisen Jorma, joka oli matematiikan vanhempi lehtori ja sodan aikaisen radiotiedustelun ansioitunut salakielisten viestien avaaja. Jorma tupakoi muistaakseni kerran vuodessa, mikä on yhtä kertaa enemmän omaan tupakoimiseeni verrattuna. Viihdyimme molemmat tupakkahuoneen paksussa savussa, sillä siellä oli monta pykälää rennompi meininki kuin varsinaisen opettajahuoneen puolella.

Jorma Soininen suhtautui ehdotukseeni kahvihetkestä epäillen. Hän huomautti, että tunnin loppuun on viisi minuuttia aikaa. Välitunnin pituus oli silloin vain kymmenen minuuttia. ”Kahvia tekee mieli, mutta emme kyllä millään ehdi.” oli Jorman kommentti. Vaikealta näytti, mutta keksin mielestäni oivan ratkaisun. Siirsin koulun keskuskellon minuuttiviisaria viisi minuuttia taaksepäin.

Vedimme ulsterit niskaan ja menimme Angoraan. Joimme kahvit rauhassa ja kävelimme takaisin yhteislyseolle, joka vaikutti yllättävän hiljaiselta. Pihalla olivat vain parin luokan oppilaat.

Tullessamme opettajien vaate-eteiseen oli siellä kaksi Toivoa. Vahtimestari Toivo Utunen oli tikkailla kiroillen säätämässä pysähtynyttä keskuskelloa aikaan. Vieressä oli rehtori Toivo Koponen pidellen tikkaita. Olimme juuri Jorma Soinisen kanssa livahtamassa tikkaiden ohi opettajahuoneeseen, kun rehtori-Topilla välähti: ”Tekö hunsvotit olette koskeneet kelloon?” Pakko tunnustaa, ei siinä mikään auttanut. Kerroin molemmille Toivoille hienon idean, miten ehtisimme kahville, eikä kukaan huomaisi. Jotenkin näkyi, että Topeja hymyillytti, mutta pitivät naamat vakavina. Otimme Jorman kanssa ansaitut nuhteet vastaan, vaikka vain toinen meistä oli todellinen syyllinen.

Vuosia myöhemmin rehtori Toivo Koponen oli käynyt eläkeläisenä vanhalla koulullaan. Alzheimerin tauti oli edennyt pitkälle, ja liikkuminen ja puhe olivat käyneet vaikeiksi. Vaate-eteisessä hän oli huomannut keskuskellon ja pysähtynyt sitä katsomaan. Hymy oli kirkastanut kunnianarvoisan vanhuksen kasvoja.